|
Ilmiö nimeltä Jussi Halla-aho ei paljoa hämäläisiä hetkauta. Eikä pidäkään, sillä kyseessä on helsinkiläisten ongelma.
Niin tai näin, Halla-ahon oikeudenkäynti päättyi odotettuun tuomioon: 330 euroa sakkoja. Tuomio ei naarmuta sananvapaudesta edes pintaa, mutta on hyvä muistutus siitä ettei sananvapaus ole rajoittamaton, koska siihen aina liittyy saumattomasti vastuu sanomisistaan.
Halla-aho siis sai mitä ansaitsi. Juridisesti.
Muuten hän sai paljon enemmän kuin olisi ansainnut. Reilulla kolmellasadalla eurolla vaalikampanjan, joka vie hänet eduskuntaan kansakunnan marttyyrinä (mitä hän ei tietenkään ole). Tuskinpa kukaan muu tulee eduskuntaan valituksi niin heppoisilla ajatuksilla ja niin halvalla budjetilla kuin Halla-aho.
Siellä hän sitten istuu neljä vuotta, nostaa kovaa palkkaa, ajattelee vain yhtä asiaa, eikä todennäköisesti käytä ainoatakaan puheenvuoroa - eikä varmasti vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään. Minäkin olisin pätevämpi kansanedusta, koska saan suuni auki.
No, ”kansan” tahto on kansan tahto. Ja pääseehän Halla-aho pois palkkakuopasta.
Minulla on ollut hauskaa pitkän aikaa. Tämän vaalirahakohun vuoksi. Siinä kun on media innolla luonut kärpäsestä härkäsen, ja mikäs siinä. Tutkivaa ja hutkivaa journalismiahan se. Myrsky vesilasissa on myrsky sekin. Mutta vaalirahoitus on silti aivan ok.
Mitä pahaa on jonkun puolueen tai ehdokkaan taloudellisessa tukemisessa? Ei mitään. Ei se ole laissa kiellettyä.
Kohun keskellä lie syytä muistaa mittakaava. Puolueiden ja tukijoiden budjeteissa annetut tuet ovat sittenkin kohtuullisen mitättömiä. Ei niillä hirveitä vaikuteta, ei ainkaan päätöksentekoon. Tutkaillaanpa käytännön esimerkkiä, teoreettista.
Kuvitellaan, että olen 2011 eduskuntavaaleissa ehdokkaana.
Omaa rahaa minulla luultavasti tuolloin on muutama satanen. Lainaa en kampanjaa varten saa, koska vakuuteni eivät riitä. Eikä kukaan lähde takaajaksi, koska pääsyni eduskuntaan olisi kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä.
Mahdollisuuteni ovat siis olemattomat. Täysin olemattomat. Vähintään 90 %:lla vaalipiirini äänestäjistä on paremmat taloudelliset mahdollisuudet kuin minulla.
Joudun tietysti etsimään tukijoita, rahoittajia. Rahaa tarvitsen tuollaiset 40 000 euroa. Kuvitellaan, että löydän joukon tukijota, joiden avulla saan tuon summan kasaan. Kuvitellaan, että tulen eduskuntaan valituksi. Mitä taloudelliset tukijani siitä hyötyvät? Eivät mitään. Eivät taatusti ainakaan taloudellisesti.
Parhaimmillaan he voivat tuoda tietooni asioita, joihin he toivovat minun voivan vaikuttaa. Nyt vain on niin, että yksi ihminen, tai yksi puolue, ei eduskunnassa päätöksiä tee.
Voin siis tehdä aloitteen. Nostaa toivotun asian esille. Siinä kaikki. Se 40 000 euroa ei anna mitään. Se on aattellista tukea (tai hölmöyttä) mutta ei likaista eikä rikollista.
Tuen antajan kontolla sitten on se, onko tuen antaminen ollut laillista, sääntöjen mukaista ja järkevää. Tässä viittaan nyt esiin nousseseen AY-liikkeen muhkeaan tukeen SDP:lle. Ongelma on AY-liikkeen, ei SDP:n. Kansan siis pitää protestoida kenties väärin perustein tukea jakaneen AY-liikkeen toimia vastaan, ei demareita vastaan.
Jos joku Nova Group jakaa rahaa hölmösti, se on Nova Groupin ongelma. Jos joku antaa minulle 40 000 euroa vaalitukea, se on antajan ongelma, ei minun.
Vaalirahoituksen vastaanottajan, yksityishenkilön tai puolueen, perimmäinen ongelma ja oikeastaan ainoa ongelma on vaalirahoituksen julkistaminen siten kuin laki kulloinkin säätää.
On hyvä muistaa, että yrityksiltä kerätään rahaa mitä moninaisimpiin tarkoituksiin, ja yritykset, erityisesti hyvinä aikoina, sitä rahaa jakavat - jos jakavat.
Autourheilu on minulle tuttua puuhaa. Liki jokainen autourheilija kiertää hattu kourassa yrityksissä kerjäämässä rahaa, vedoten yrityksen saamaan näkyvyyteen, esimerkiksi.
Jotkut yritykset sitä rahaa autourheilujalle antavat, joko tukeakseen nuorta urheilijaa, tai pelkästään siksi, että yrityksen omistajaa autourhelu kiinnostaa. Kummempaa merkitystä ei ole sillä, jos yrityksen kurainen tarra auton puskurissa sattuu näkymään tai ei satu näkymään.
Jos joku yritys jollekin puolueelle antaa 100 000 euroa, vaikkapa pankki, niin ei se kuvittele siitä mitään hyötyvänsä. Ei se mutta tee kuin kerää verovähennyksiä ja tukee demokratiaa, niin oudolta kuin se monen korviin voikin kuulostaa.
Ellei rahan keräämistä politiikkaan sallittaisi, politiikka olisi rikkaiden käsissä. Tai vähintään varakkaiden. Unohdettu kansa jäisi todella unohduksiin.
Puolueita on aivan turhaa syyllistää rahan keräämisestä. Ilman rahaa ei ole toimivaa puoluetta. Yksittäisiä ehdokkaita on turha syyllistää rahan keräämisestä. Ilman rahaa ei taida päästä edes pienen kunnan valtuustoon, saati että pääsisi eduskuntaan.
Raha on välttämätön paha. Vaalirahoitus on aivan ok.
Olen Uuden Suomen blogissani tänään kirjoittanut seuraavaa, joka on ihan hyvää luettavaa täälläkin:
Antti Kalliomäki jäi taas kerran aloituskorkeuteen. Veteraanien MM-kisoissa ja poliittisessa keskustelussa. Miten tuollainen mies on voinut olla valtionvarainministeri? Niin tai näin, tässä vakavaa asiaa tulevasta hallituspohjasta, ja älykkäämpää kuin Kalliomäen höpötykset.
Seuraavan hallituksen niskaan kaatuu aika kasa laman seurauksia. Jokainen tervepäinen nykyaikainen poliitikko ymmärtää, että silloin on vastuunkannon aika. Vain pelkuri, ja pelkästään omaa ja oman puoueensa kannatusta ajatteleva poliitikko voi suunnitella pitkää oppositiouraa.
Niin Kalliomäki tekee. Oppositiosta käsin kun voi kritisoida kaikkea, haukkua kaikkea, vaatia kaikkea ja tuomita kaiken. Olla siis niin populisti kuin ikinä kitusista irtoaa.
Jos ajatellaan (ajateltaisiin) maan etua ja sosiaalidemokraattien kannattajien etua, maassa pitäisi 2011 aloittaa toimintansa hallitus, jossa poikkeuksellisesti olisivat mukana SDP, Keskusta ja Kokoomus. Ken ei ymmärrä miksi, hän jääköön päätään raapimaan.
Jossain vaiheessa tässä maassa pitäisi kyetä puhaltamaan yhteen hiileen. Kalliomäelläkin pitäisi kokemusta sen verran olla, että hänen tulisi käsittää ettei pelkkä vasemmistohallitus yksin voi ongelmia ratkaista. Eikä pelkkä oikeistohallitus. Niinpä hänen pitäisi hyväksyä vähintään yksi porvaripuolue hallituskummpaniksi. Vaan ei taida riittää ymmärrys siihen.
Yhtä hyvin tulisi porvareiden tajuta, että laman laskuja maksettaissa vasemmiston olisi oltava mukana, eikä oppositiossa. Poliittisten puolueiden keskinäinen lapsellinen sota pitäisi ehdottomasti haudata, ja kerrankin kantaa porukalla vastuuta.
Looginen ratkaisu on kolmen suuren hallitus. Yhdeksi hallituskaudeksi. Sen jälkeen voi sitten taas itse kukin ryhtyä vastustamaan tai kannattamaan kaikkea, sen mukaan istuuko oppositiossa vai hallituksessa. Mutta se yksi hallituskausi todellista yhteistyötä maan edun nimissä on todella tarpeen.
Jopa Perussuomaiset ovat mahdollinen hallituspuolue, sillä sikäli kuin oiken olen ymmärtänyt, he lakkauttamalla maahanmuuton ja kaksikielisyyden saavuttaisivat eri lähteiden mukaan 50 - 100 miljardin säästöt. Yksinkertaisille tiedoksi, että tuo sisälsi paljon ironiaa taholtani.
Suomalainen poliittinen järjestelmä on niin luutunut vanhoihin jakoihin, että maan etu on päässyt unohtumaan. Kuka tosissaan voi uskoa, että jos eduskunnassa istuisi 200 kokoomuslaista, tai 200 kepulaista, tai 200 demaria, niin kaikki sujuisi kuin tanssi ikään?
Joskus on periaatteista tingittävä. En näe mitään syytä, periaattellista, etteivätkö Kokoomus, Keskusta ja SDP voisi vuonna 2011 muodostaa yhteisen hallituksen. Kekkosen aikana puhuttiin hätätilahallituksista. Nyt jos koskaan tulee olemaan sen hätätilahallitusen paikka.
Ei siihen tarvita kuin järkeä, järkeä, ja vielä hiukan järkeä sopivasti nöyryydellä höystettynä.
Jokaisen poliitikon tulisi aina välillä pysähtyä pohtimaan ajaako hän maan etua, puolueen etua vai vain omaa etuaan. Tällainen pohdinta on erityisen paikallaan poikkeustilanteissa, jollainen hallituskausi 2011+ varmasti on.
Näin on juttu.
Tulisieluisena tuulimyllyjä vastaan taistelevana tapaan kirjoitella blogeja sinne ja tänne, hupaisana pyrkimyksenäni parantaa maailmaa edes millimetrin verran. Siitä toki ei kiitosta saa. Jossain Uuden Suomen blogisivuilla taidan olla vihatuin henkilö - tai ainakin ärsyttävin.
Mutta tiedättekö mitä?
Ei se haittaa, sillä tähän aikaan vuodesta on illalla upeata haistella ja kuunnella luontoa, joka on hetkeksi pysähtynyt lepäämään. Linnunpöntöistä ei kuulu stressaavaa ( poikasten vanhemmille) kirkumista, ja vilja vastaa kypsyy. On sellainen rauhan ja pysähtymisen tunne.
Pianhan se ohi menee. Kohta linnut alkavat pakata matkalaukkujaan, ja leikkupuimurit hioa kynsiään. Mutta ei ihan vielä. Joten nyt nautitaan.
Aamulla sitten voi netistä vilkaista millainen punikki ja kepulainen ketku sitä ihan oikeasti on. Mutta ei huomenna, eikä ylihuomenna, sillä edessä on kahden päivän loma. Pisin moneen, moneen vuoteen.
Mukavatahan tuo!
Vihreät ovat hieno ja tarpeellinen puolue, vaikka en heitä koskaan ole äänestänytkään. Liikkeen juuret ovat Saksassa ja kaupungeissa, mikä on sekä hyvä että huono asia - siis tuo kaupunkilaisuus.
Vihreät ovat nostaneet esiin monia tärkeitä asioita. Hyvä niin. Mutta juuri kaupunkitaustansa vuoksi he toisinaan haksahtavat oudoille poluille, sananmukaisesti. Syntyperäinen kaupunkilainen näkee maailman ja Suomen syntyperäisen kaupunkilaisen silmin, vailla muuta kuin korkeintaa kesämökkikokemuksia maasedusta.
Suuret kaupungit ovat pahoja juttuja. Se vihreiltä joskus unohtuu. Näennäisesti tiheä asutus voi olla ympäristöystävällistä, mutta käytännössä se sitä ei oikein ole.
Miksi ei?
Siksi ettei luonto kestä mitään tietyn rajan ylittäviä keskittymiä. Luonnolla on omat keinonsa selviytyä tiettyjen marginaalien puitteissa, muuten luonto olisi kuollut aikaa sitten. Mutta kun nämä marginaalit eli rajat ylitetään, menettää luonto kykynsä selvitä tilanteesta.
Yksinkertainen esimerkki ovat autojen päästöt. Ne ovat todellinen ongelma vain suurissa asutuskeskuksissa.
Asiaa voidaan kuvata myös seuraavalla esimerkillä: luonto kestää oivallisesti kymmenien tuhansien lehmien laiduntamisen riittävän laajalla alueella, mutta jos sama määrä lehmiä kasataan kylki kylkeen ja yhteen paikkaan, ollaankin tosi ongelmissa.
Vihreät puolueena kaipaisivat huomattavasti enemmän terveeseen järkeen ja aitoon kokemukseen pohjautuvaa tietoa maasedusta.
Fosforipäästöistä syytetään maataloutta. Siis mereen valuvista ravinteista. Koska vihreillä ei ole käytännön kokemusta maaseudusta, he eivät tiedä ettei yhdenkään maanviljelijän kannata peltoon ravinteita tunkea enempää kuin kasvit voivat hyödyntää. Se olisi samaa kuin heittäisi rahaa ojaan.
Eikä ravinteiden valuminen meriin lopu vaikka maatalous lopetettaisiin kokonaan. Kaikki ojat, purot ja joet näet kuljettavat maaperästä ravinteita meriin, viljeltiinpä maata tai ei.
Maailma on muuttunut rajusti sitten lapsuusvuosieni. Kun kakarana Hauhon Alvettulan Hyömessä ”Niittysen Helleenan” kaupasta halpaa makkaraa ostin, niin ei se kovin kaukaa tullutta tavaraa ollut.
Tänään astelen marketissa, ja ihmettelen miten kaukaa sitä sapuskaa Suomeen rahdataan. Jugurttia jostain eteläisestä Euroopasta, kakkuja Saksasta, kaikkea kaikkialta. Kun olen ympäristäasioista kiinnostunut, entinen maanviljejijä, ja logistiikan ammattilainen, niin väistämättä mieleeni nousee muutamia kysymyksiä.
Mitä kaiken tämän rahtaaminen maksaa? Miten paljon rahtaaminen kuormittaa ympäristöä? Katkeamattomat rekkajonot eivät liiku ilmaiseksi, eivätkä saasteettomasti.
Siksi minun on kovin vaikea niellä niitä mielipteitä, joissa vaaditaan maatalouden lopettamista Suomesta ja kaikkien elintarvkkeiden tuontia muualta EU:sta. Se kun kuulemma on halvempaa.
Oliskohan noin? Ruokakori Saksassa maksaa jotain. Ruokakori Ranskassa maksaa jotain. Mutta lastataanpa ne ruokakorit rekkohin ja roudataan ne Suomeen, maanteitse ja useiden lauttareittien kautta, niin kyllä niillekin ruokakoreille hintaa kertyy. Olettaisin. Kun olen työni vuoksi joutunut panemaan merkille, ettei mikään tavara liiku ilmaiseksi.
Aivan omana mielipiteenäni uskallan väittää, että jugurttipurnukan raahaminen Suomeen 2000 kilometrin päästä on törppöä puuhaa.
Meneillään on sen laatuinen mediamyllytys, että totuus taitaa auttamatta sen jalkoihin jäädä. Tarkoitan tietysti kuviota KEVA-KESKUSTA-MEDIA.
Vaalirahoituksestahan kyse on, ja asiasta en tiedä sen enempiä kuin mitä media on kertonut, ja toisaalta sen mitä terve järki sanoo. Sääliksi kuitenkin käy niitä, jotka erityisesti Helsingin median hampaisiin sattuvat jäämään.
Olen erilaisilta kekustelupalstoilta lukenut raivostuneiden kansalaisten kommentteja. Niiden lukemisen jälkeen on aika vaikea uskoa, että Keskusta on jo toista vaalikautta Suomen suosituin ja suurin puolue. Ihan äänestäjien päätöksellä. Nettikeskustelijoiden kannanottojen mukaan kun puolue koostuu pelkistä rikollisista.
Voisivatko äänestäjät todella olla niin väärässä, että kahdeksaksi vuodeksi ovat äänestäneet maan suurimmaksi puolueeksi ja johtavaksi hallituspuolueeksi rikollisjoukkion?
Tuskin.
Taitaa nyt ollakin enemmän kyse siitä että kesälomakaudella medialla on aiheista pulaa, ja erityisesti verkkolehdet tappelevat kävijämääristä otsansa hiessä. Esimerkiksi vrkkolehti Uuden Suomen lukijamäärä on kulkenut lehmän hännän luonnolliseen suuntaa, siis alaspäin. Siksi US vedättää mitä tahansa mistä se kuvittelee kohua aikaiseksi saavansa. Uusi Suomi tunnetaan perussuomalaisten äänitorvena, mikä ehkä jotain selittää.
Pitäisi siellä Helsingin suunnalla varmaankin opetalla hiukan hämäläisyyttä, ja lopettaa hosuminen. Meinaan, että kyllä tässä ehditään vähemmälläkin mediakiireellä.
Siinä kiirussa kun tapaa totuus välillä hämärtyä, ellei peräti unohtua kokonaan.
Vieläkö joku minut muistaa?
Muisti tai ei, niin minä muistan Hauhon, Alvettulan, Hyömäen, Hieton kahvilan, Suovan Santun, Kallioisen Jaskan, ja ah ne niin kivat tytöt, joista jokaiseen olin tulisesti rakastunut - sieltä jostain 1960-luvun ajoilta - ja muistan paljon muutakin. Kuka voisi unohtaa Vitsiälän lauantaiset tanssit? Ei kukaan. En ainakaan minä.
Terveisiä teille kaikille täältä Lahden ja Orimattilan suunnasta. Mukavaahan täällä on. Mutta ei niin mukavaa kuin niiden lapsuuden ja varhaisnuoruuden kesinä, jotka Hyömäessä vietin äiteeni tädin, neiti Amanda Mäntymäen huushollissa. Hauholla Amanda oli Manta, meillä koton Mandi-täti.
Mantalla tarinaa riitti. Ei ihme, sillä olipa Manta viettänyt muistaakseni 11 vuotta vankeudessa silloisessa Neuvostoliitossa. Manta kun ei ehtinyt Virosta pois ajoissa, ja niin oli Mantalla edessä huima kiertue vankileiriltä toiselle. Mantan jutuista oli minulle paljon hyötyä. Oli näet mukanani toisinaan koulukavereita Helsingistä ja Järvenpäästä. Manta teki mainioita lihapullia, ja kun tarjoilu alkoi niin minä pyysin Mantaa muistelemaan huimimpia juttuja vankileireiltä.
Sain syödä lihapullat yksin. Kavereilta meni ruokahalu.
Se siitä. Mutta tiedättekö mikä on jäänyt vaivaamaan? Minäpä kerron. Ken oli se ihana neito, Eini nimeltään, jonka kanssa pelehdimme teltassa Grönsroosin mökin pihassa?
Jotta lukija ymmärtäisi mistä kysymys on, niin korostan että noina aikoina pelehtiminen tarkoitti korkeintaa arkaa suukkoa poskelle - jos nyt ihan niinkään rohkeata tekoa.
Hieton kahvila oli kahvila, johon kerran eksyi turisti joka halusi kahvia. Hämmästyttävä tilaus, joka aiheutti hämmennystä henkilökunnassa. Hieton kahvilassa kun juotiin kahveen sijasta pilsneriä, limonaatia, ja syötiin jäätelöä.
Mutta kyllä turisti kahveensa sai.
Palaan asiaan. Ihan piakkoin. Ehkä teen jopa eräänlaisen pyhiinvaellusmatkan Alvettulan kulmille.
Lämpimin terveisin
Se kierosilmäinen Siikalan Pekka
|
|
|